Haluatko kertoa uskostasi muille? Luin tutkimuksen otsikolla: ”Ei oo puhuttu”. Kyseisen tutkimuksen aiheena oli uskonnosta puhuminen ja puhumattomuus suomalaisissa perheissä (Spännäri & Kallatsa & Tervo-Niemelä 2022).
Tutkimuksen mukaan runsas neljännes vastaajista oli nuoruudessaan puhunut uskoon tai uskontoon liittyvistä asioista äidin kanssa. Isän kanssa keskustelua oli käyty huomattavasti harvemmin. Puhumattomuus oli Suomessa vahvempaa kuin muissa tutkimukseen osallistuvissa maissa.
Alkuvuodesta silmiini osuivat myös Helsingin Sanomien otsikot: ”Miksi uskontoa ei käsitellä vaalitenteissä?” ”Uskomisella on surkea maine.” (HS, Räty 21.1.2024; Malinen 20.1.2024.)
Itse teksteistä käy selvästi ilmi, että usko ja uskonto ovat vaikeita aiheita. Uskon yksityisyys ja henkilökohtaisuus tekevät aiheesta arkaluontoisen. Henkilökohtainen usko ja uskonto ovat myös eri asioita kietoutuen kuitenkin toisiinsa.
Aihe kirvoitti itseäni pohtimaan uskosta ääneen puhumista. Voiko olla niin, että joidenkin ääni kuuluu ylitse muiden? Henkilö kuulee uskonpuhetta, jota ei koe omaksi. Samalla syntyy tarve rajata itsensä uskosta puhuvien ulkopuolelle.
Joku voi pohtia, onko minun uskoni oikeanlaista ollenkaan, kun se ei asetu tuohon tapaan ilmaista asioita. Joku toinen saattaa miettiä, että minun uskoni ei ole ainakaan tuollaista, enkä sen sellaista halua olevankaan.
Uskonnollista puhetta, joka on kärjistävää, asettaa ihmisiä meihin ja teihin tai luo jollekulle kuvan siitä, ettei hänen uskomisensa tapa ole oikea tai riittävä, tuskin kaipaamme.
Ehkä osan mielestä uskosta ei tulisi puhua lainkaan. Teot ovat tärkeämpiä. Se, että noudatamme kristillisiä arvoja. Kohtaamme toisen ihmisen rakastavasti. Kunnioitamme toisiamme. Autamme parhaamme mukaan.
Osalle on luontevaa kiinnittää pyhä paikkoihin. Paikkoihin, joissa koemme olevamme lähellä Jumalaa. Silti yhä harvempi kokee luontevaksi lähteä sunnuntaiaamuna kirkkoon, jossa seurakunta puhuu uskosta yhteen ääneen.
Olen törmännyt useampaan henkilöön, joka sanoo, että metsä on minun kirkkoni. Metsän siimeksessä ollaan ihan hiljaa. Siellä annetaan Luojan luoman luonnon puhutella. Ei ole tarvetta puhua, kun tiedostetaan, ettei näky ole ihmiskäden työtä.
On siis paikkoja, joissa emme puhu uskosta ääneen, mutta voimme kokea sen. Tunnemme niin, ettei sanoja tarvita. Vanhan testamentinkin aikaan Jumalan nimeä ei saanut sanoa ääneen. Siksi keksittiin kiertoilmaisuja. Voiko olla niin, että meidän on vaikea puhua Jeesuksesta, vaikka yhdistämme asioita Häneen?
Silti on syytä kysyä, mitä menetämme, jos uskosta ei puhuta. Voimmeko menettää osan traditiosta? Sen, etteivät asiat enää kulje suullisena perimätietona äidiltä tai isältä lapselle. Voimmeko menettää sen, että isoäiti opettaa lapsenlapselleen iltarukouksen?
Voiko käydä niin, että vieraannumme asioista, jotka ovat tuoneet turvaa? Usko on ollut kautta aikojen keino käsitellä vaikeita asioita. Uskon herättämä toivo pehmentää kipua ja kärsimystä avaten näkymän kuolemankin yli. Samalla pelon sävyttämä maailma avaa rakkauden oven.
Uskonnon kieli on ollut keino pukea sanoiksi myös sellaista iloa ja ihmetystä, jonka ilmaisemisessa sanat tahtovat loppua kesken. Elettäessä hetkessä, jossa taivas koskettaa maata. Mikä ilo on lausua lapsen syntyessä Psalmin 139 sanat: Minä olen ihme, suuri ihme, ja kiitän sinua siitä.
Arkun äärellä saamme yhtyä Psalmiin 23: Sinun hyvyytesi ja rakkautesi ympäröi minut kaikkina elämäni päivinä, ja minä saan asua Herran huoneessa päivieni loppuun asti.
Kenen kanssa uskosta pitäisi puhua? Läheisen, lähipiirin kanssa, vai julkisesti? Entä missä vaiheessa puhe uskosta muuttuu puheeksi uskonnosta? Julkinen debatti kääntyy nopeasti keskusteluun, joskus myös väittelyyn, uskonnon vaikutuksesta yhteiskunnassa. Pienemmässä piirissä on helpompi pohtia, mitä usko tarkoittaa minun elämässäni. Mihin minä uskon?
Raamatussa kehotetaan julistamaan uskoa ääneen. Näin suuri sanoma kulkee eteenpäin. Silti luotan siihen, että Jumala pitää huolen hiljaisista. Mikä onkaan niiden ihmisten voima, jotka eivät halua sanoittaa uskoa ääneen, mutta rakentavat elämänsä sen luottamuksen varaan? Osa ihmisistä käyttää kiertoilmaisua: Uskon, että on jotain suurempaa.
Silti kirkko on paikka, jossa sanomme suuren nimen ääneen. Siellä puhumme aina Jeesuksesta. Silti emme tee sitäkään aina ihan samalla tavalla. Sanat, laulut ja tavat vaihtelevat, mutta ydin pysyy. Kirkossa saa hiljaa huokaista. Syvyydestä minä huudan sinua Herra, kuule minun ääneni.
Niina Hietaniemi-Virtanen
Seurakuntapastori
Kurikan seurakunta