Pekka Keltto on henkeen ja vereen rokkimies, joka elää omaa unelmaansa musiikin, taiteen ja autojen parissa

Musikaalisuus ja taiteellisuus ovat asioita, jotka yhdistyvät 29-vuotiaassa jurvalaisessa Pekka Keltossa . Mies hallitsee parinkymmenen eri soittimen soittotaidon lisäksi öljyväreillä maalaamisen ja autojen rassaamisen jalon taidon. Varsinkin amerikkalaisvalmisteiset ajopelit ovat lähellä miehen sydäntä.

. Panula-opiston nuori viulisti Soittohommat Keltto aloitti 6-vuotiaana viulun parissa, ensimmäisen vuoden yksityisopetuksessa ja vuotta myöhemmin Panula-opistossa Kauhajoella. Alle 10-vuotiaana kakkossoittimeksi tuli alttotorvi, jota seurasi käyrätorvi. Viulun soittoa hän jatkoi opistossa 13–14-vuotiaaksi ja käyrätorvea 15-vuotiaaksi.

12-vuotiaana Keltto oli isänsä kanssa Teuvalla viuluntekokurssilla, missä hän valmisti oman viulunsa. Se osoittautui varsin toimivaksi ja päihitti soinniltaan monet kiinalaisvalmisteiset halpisviulut.

– Näistä soittimista tuli suoritettua perustutkinnot, mikä tarjosi hyvän peruspohjan, kun siirryin niistä bändisoittimiin, kertoo Hurriganesia ja muuta rokkia jo pikkulapsesta asti kuunnellut Keltto.

Ensimmäinen kitara oli 15-vuotiaana ostettu Stratocasterin kopio. Soittimen alkeita hän opetteli itse sointuja opiskellen ja soolopätkiä levyltä kuunneltuna treenaillen. Puhallinorkesterihommat olivat vielä tässä vaiheessa kuitenkin vahvasti mukana kuvassa.

– Olen soittanut käyrätorvea Suupohjan puhallinorkesterissa. Jurvassa on ollut myös oma orkesterinsa. Kun isä oli hengissä, hän toimi soittokunnan johtajana.

– Soitin myös SLEY:n porukassa (Pohjanmaan Evankelinen Puhallinorkesteri), jonka kanssa pääsin 2010-luvun taitteessa keikalle Kanada-USA-turneelle. Olin kyseisissä kokoonpanoissa vähän yli parikymppiseksi, joten haasteelliset teinivuodet sujuivat onneksi musiikin parissa, Keltto muistelee.

. Rokimpaan suuntaan Rockabilly ja vanhempi rokki olivat Kelton mukaan Jurvan suunnalla marginaalimusiikkia. Genren kuuntelijoita kyllä löytyi, mutta ei sen soittajia. Soittokaveri löytyi lopulta eräältä Tukholman reissulta, jonka järjesti silloin työpaikka, Suupohjan Kuljetus.

– Minut ja hyvän päivän tuttuni Tuomo Tuppi laitettiin poikamiehinä samaan hyttiin, minkä ansiosta tutustuin häneen paremmin. Puoli neljän aikoihin aamulla päätimme perustaa bändin, valottaa Keltto yhtyeen syntyhistoriaa.

Tuppi soitti kitaraa, kuten Kelttokin, mutta hän oli soittanut vain yhtä soitinta. Niinpä kaverukset päättivät, että Keltto opettelee soittamaan bassoa. Bändiin etsittiin heti lisämiehitystä, mutta kehnolla menestyksellä. Rumpali löytyi nopeasti, mutta laulajaa ei.

– Yritimme soittaa rockabillyä heti alussa, mutta eihän se kuulostanut pelkkänä instrumentaaliversiona siltä miltä pitää.

Ajan kuluessa yhtyeen kokoonpano on vaihtunut useasti, kuten myös soitettava musiikkityyli Agentsin ja rautalangan kautta jopa tanssimusiikkiin.

Kontrabasson soiton Keltto aloitti vuonna 2020, pari vuotta bändin perustamisen jälkeen. Samat periaatteet toimivat siinä kuin normaalissa basson soitossa, ja viulun soiton hallitsemisesta on ollut oma hyötynsä.

. Berry Rockers Viimeisimpään kokoonpanoon löytyi uusia soittajia ihan kotipitäjästä. Janne ja Jaakko Puntila olivat samaan aikaan Panula-opistossa Kelton kanssa. Janne soittaa rumpuja ja Jaakko pianoa. Naislaulajaa etsittiin puolestaan netti-ilmoituksella, ja ehdokkaita ilmaantui yllättäen hyvin. Valituksi tuli koelaulun perusteella koskenkorvalainen Marjo Hohto .

Yhtyeellä on takana neljä treenikertaa ja yksi on vielä luvassa ennen toukokuun 20. päivän esiintymistä Fifty-Sixty-tapahtumaa Metsäkylän nuorisoseuralla.

– Pohdimme yhtyeelle nimeä, kun mieleen putkahti Berry Rockers. Se kuulosti hyvältä, joten päädyimme siihen. Keikkamainoksessa meitä kutsuttiin ensin nimellä Perry Rockers. Tuumin, että mikäs siinä. Ollaan sitten vaikka päärynärokkareita, Keltto naurahtaa.

Setillä on mittaa noin tunti ja se sisältää kymmenkunta biisiä. Vähäinen treenimäärä ei sinänsä huolestuta, koska samoja kappaleita on harjoiteltu yksinään jo pitkään.

Kyseessä on Kelton ensimmäinen julkinen keikka kontrabasistina, mutta mitään jännitysmomenttia ei siinä miehen mukaan ole. Esiintymisrutiini on vankka aiemman puhallinsoitinhistorian ja viulunsoiton saralta.

. Automies henkeen ja vereen Keltto on ajanut ammatikseen rekkoja ja kuorma-autoja armeijan käynnistä lähtien, minkä lisäksi autojen harrastaminen on ollut lähellä sydäntä jo alle kouluikäisestä.

Ensimmäisen peltoautonsa Fiat Unon hän sai kuusivuotiaana ja kaverin kanssa tuli ostettua DX Corolla sadalla markalla eräältä isännältä ala-asteaikoina. Peltoautoja seurasivat mopot, joihin tehtailtiin liukuhihnalla omia viritysosia seurauksella kilahdus ja paaliin.

Ensimmäinen auto tieliikenteessä oli Volvo 240, jota seurasi useampi satasen hintaluokan ruoska. Paremmalle ei ollut tarvetta, koska 3–4 vuotta kului käytännössä rekan hytissä asuessa. Sen jälkeen puraisi jenkkikärpänen, eikä veekasimoottoreiden maailmasta ollut paluuta.

Ensimmäinen jenkkikesä sujui vaihteistovikaista ’70 Ford LTD:tä elvytettäessä. Sen sisusta oli kuitenkin kuin kaatopaikan ja käsikranaatin ristisiitos, joten Keltto luopui autosta kesän päätteeksi.

Seuraavaksi alle tuli ’87 Mercury Grand Marquise farmari, joka oli varustettu jo EFI-moottorilla sekä ylivaihdelaatikolla. Auto oli kuin uusi sisältä, mutta kyljet olivat mätineet leppäteippauksien alta. Vaikka ulkoasu oli karu, palveli auto hyvin useamman vuoden ajan. Sillä käytiin messuilla, kuljettiin ja laulettiin hyvässä seurassa.

. Järeämpää kalustoa Kuorma-autoiksi rekisteröidyt Dodge Ramit sykähdyttivät Kelttoa, ja niinpä sellainen tuli hankittua Mercuryn jälkeen. Kyseessä oli 5,9-litraisella Gumminsin dieselillä varustettu toisen sukupolven Ram, jota valmistettiin vuosina 1994–2002.

Kyseinen yksilö oli varustettu korkeilla pyörillä sekä pystyputkilla, muistuttaen ajo-ominaisuuksiltaan lähinnä traktoria. Niinpä se vaihtui vuonna 2020 vuosimallin 2004 normaalilla rengaskoolla varustettuun versioon, joka oli ostettu aikoinaan Ahvenanmaalle uutena. Mittarissa oli silloin hieman yli 300 000 kilometriä.

– Käväisin autolla pääsisäisenä Keski-Ruotsissa, mihin matkaa kertyi yhteen suuntaan 660 kilometriä. Tankkasin perillä polttoainetta 62 litraa, joten keskikulutus oli alle 10 litraa satasella, vähemmän kuin Hiacella, Keltto hymyilee.

. Paljon muuta Viime kunnallisvaalien alla Keltto kiinnostui politiikasta ja asettui ehdolle. Ääniä kertyi reilut 50, mikä ei aivan riittänyt valtuustopaikkaan. Varavaltuutetun paikka ja vapaa-ajanlautakunnan jäsenyys sen sijaan tuli.

Nuorempana Keltto harrasti aktiivisesti lentopalloa, miltä ajoilta hyllyä koristaa pohjoismaiden suurimman junnuturnauksen Power Cupin voittopokaali. Sittemmin kuntoilu on muuttunut seesteisemmäksi. Kuntosalilla mies nähdään satunnaisesti jumppaamassa, ei treenaamassa, kuten hän itse asian ilmaisee. Lisäksi ohjelmassa on säännöllinen sulkapalloilu tutussa yli 100-kiloisten miesten ryhmässä.

Öljyvärimaalaus lukeutuu myös Kelton harrastuksiin, ja tuotoksia on esillä hänen kotinsa seinillä.

– Sain isäni puolelta musikaaliset lahjani, ja taiteellinen puoli on taas kuvaamataidon opettajana toimivan äitini peruja.

– Varsinkin korona-aika oli tuotteliasta taiteen saralla. Tauluja syntyi, koska paljon muuta ei voinut tehdä rajoitusten takia. Öljyväreillä maalaamisessa hyvä juttu on se, että se tyhjentää pään tehokkaasti. Maalatessa ei tule ajateltua mitään muuta.

Kirjaudu sisään

Pekka Keltto on henkeen ja vereen rokkimies, joka elää omaa unelmaansa musiikin, taiteen ja autojen parissa

Haluatko lukea artikkelin?