Mustan pilven alta pois – Oma lapsi on masennuksen ja hypomanian kanssa taistelleelle Mea Ihanamäki-Pelkoselle tärkeä maadoittaja

Mea Ihanamäki-Pelkonen tuli äidiksi reilu viisi vuotta sitten. Pieni vauva, Toivo täytti tuoreen äidin ja hänen aviomiehensä Jukka Pelkosen elämän. Mea kuvailee vauva-aikaa onnelliseksi ajaksi.

Masennus- ja ahdistuneisuushäiriöt ovat varjostaneet kuitenkin Mean elämää aika ajoin. Hän muistaa niiden alkaneen jo varhain lapsuudessa. Taustalla on muun muassa koulukiusaamista ja jumalanpelkoa, joka juurtui häneen vanhoillisuskovaisessa kerhossa.

– Oireita on ollut aika nuoresta asti, mutta ne on kuitattu aina paniikki- ja ahdistuneisuushäiriönä. Raskausajan jälkeen minulle puhkesi synnytyksen jälkeinen masennus.

Raskaus- ja vauva-aikana Mean yöunet vähenivät, mikä vaikutti suoraan hänen jaksamiseensa. Toivolla ilmeni vauva-aikana allergioita, jotka valvottivat niin poikaa kuin äitiäkin.

Päivisin Mea koetti pitää tiukasti kaikki langat käsissään.

– Pakonomaisesti. En osannut rentoutua hetkeksikään. Unikin oli pinnallista ja olin koko ajan valmiustilassa. Otin äitiydestä paineita, että minun pitää suoriutua täydellisesti ja osata ennakoida kaikkea, Mea muistelee.

. Lääkitys laukaisi hypomanian Tilanne eskaloitui joulun alla. Mea halusi, että hänen lapsensa ensimmäinen joulu olisi taianomainen.

Mea kertoo, että hänellä oli tuolloin lääkäri, joka itseasiassa vain pahensi ahdistusta.

– Hän moitti, että olen ylisuojeleva äiti ja että Toivoa kasvatetaan kuin pumpulissa. Ne kommentit eivät olleet ollenkaan hyvä juttu, kun olin kehittänyt paineita jo muutenkin.

Samaan aikaan Mean lääkitystä muutettiin, mikä laukaisi hänellä ensimmäisen tunnistetun hypomanian. Mea kuvailee tuota aikaa sumuiseksi.

– Mieli blokkasi vaikeimmat tunteet joksikin ajaksi.

Tavallisesti hassutteleva ja huumorintajuinen Mea muuttui kuin Duracell-pupuksi.

– Kiukkuiseksi sellaiseksi. Se ei ollut luonnollinen olotila minulle, hän naurahtaa.

Vaikka hypomanian laukaissut lääkitys lopetettiin, tilanne äityi niin pahaksi, että Mealle ehdotettiin osastohoitoa. Psykiatrisena sairaanhoitajana työskentelevä Mea joutui myöntämään olevansa itse psyykkisesti sairas.

– Se oli todella vaikea pala nieltäväksi. Jouduin sairaanhoitajana sinne pöydän toiselle puolelle, eikä minulla ollutkaan niitä avaimia kaulassa.

. Paraneminen alkoi suun avaamisesta Mea oli osastolla pienen hetken ja alkujärkytyksestään päästyään hän kuvailee siellä olleen ihanaa.

– Siellä oli hiljaista ja pystyin päästämään kaikki ne langat käsistäni. Sain olla niin rikki kuin olin.

Mea kertoo kysyneensä itseltään miksi oli rikki, koska taustalla ei ollut varsinaisesti mitään isoa traumaa. Hän haluaa muistuttaa, että mielenterveyden ongelmat eivät katso ihmisen ammattia tai sosiaalista statusta.

– Kun oma ammatti on psykiatrinen sairaanhoitaja, niin se oli itsellekin järkytys. Miten minä voin sairastua siihen, mitä kohtasin töissäni päivittäin?

Mealle oli vaikea myöntää omat oireensa ja hän kertoo työelämässä piilottaneensa ne naamion taakse. Hän oli töissä positiivinen, huumorintajuinen ja reipas.

– On paljon helpompaa sanoa muille, kuinka kannattaa toimia, ja osoittaa sitä empatiaa. Itseä kohtaan olen niin vaativa. On aivan eri asia tuntea ne asiat itse, kuin objektiivisesti auttaa muita.

Ongelman myöntämisen jälkeen Mea on osannut paremmin ammentaa ammattitaidostaan apua myös itselleen. Se on auttanut omien oireiden analysoinnissa.

– Se helpottaa, kun saa oikean nimen oireilleen, vaikka sairaus ei olisi miellyttävä.

. Tabujen ravistelua Masennusta Mea pitää nykypäivänä yleisesti suhteellisen hyväksyttynä diagnoosina. Hänestä muita mielenterveyden häiriöitä pidetään edelleenkin tabuina. Siksi hän haluaakin ravistella ihmisten käsityksiä niistä.

– Ne ovat sairauksia siinä missä fyysisetkin sairaudet, eikä niitä tarvitse hävetä. Ne ovat aika yleisiä ja ne tunnistetaan nykypäivänä helpommin.

Mealle itselleen on ollut suuri apu siitä, että hän on uskaltanut sanoa ääneen ongelmansa. Hän kertoo, että paraneminen alkoi siitä, kun hän avasi suunsa.

Hän korostaa myös tiedon merkitystä paranemisen tiellä. Hänelle itselleen oli todella hankalaa, kun hän ei tiennyt mistä oireet johtuivat.

– Siinä tuli pelko, että olenko huonompi äiti, kun minulla on tällainen vaiva.

– Mutta ei se tee kenestäkään huonoa vanhempaa, jos ottaa apua vastaan. Päin vastoin se osoittaa, että haluat tehdä asioita perheesi hyvinvoinnin eteen.

Mea kertoo Toivon olleen aina hänen prioriteettilistansa kärjessä. Lapsi on hänelle myös voimavara, sillä Mealla on myös taito heittäytyä hetkeen ja hassutella lapsen kanssa. Äitinä oleminen tavallaan pakottaa jaksamaan arjessa.

– Kun siinä on se iloinen pikkumies, niin se palauttaa aina maan pinnalle. Ei siinä voi keskittyä liikaa omaan itseensä ja olotiloihinsa.

. Vanhemmuuden kilpavarustelu on epätervettä Mea näkee nykypäivän vaatimukset äitejä kohtaan "aika valtavina". Hänestä sosiaalinen media on omiaan lisäämään äitien ahdistusta. Mea on kokenut, että erilaisissa ryhmissä näkyy kilpailu siitä, kenellä on paras turvaistuin tai sitteri ja kenen lapsi kehittyy nopeitten.

– Some on raadollinen alusta. On paljon parempia kanavia ottaa neuvoja vastaan, kuten ystävät, läheiset, neuvola...

Mealle itselleen parhaimmat tukipilarit ovat olleet oma äiti ja oma puoliso. Hän haluaa kiittää heitä tuesta ja avusta, jota on saanut vaikeina aikoina.

Omaa itseään kohtaan hän on opetellut myötätuntoa, sillä hän on tunnistanut olevansa itsensä yksi pahin vihollinen.

– Pitää sallia itselleen se, että kaikki ei aina mene kuin Strömsöössä. Jossain määrin tämä vaativuus kumpuaa omista aivokemioista, Mea virnistää.

Hän haluaa viestittää kaikille vanhemmille empaattisuuden tärkeydestä itseä kohtaan.

– Se riittää, että lapsella on hyvät vanhemmat, joilta saa rakkautta. Kaikki muu on vain plussaa.

Kirjaudu sisään

Mustan pilven alta pois – Oma lapsi on masennuksen ja hypomanian kanssa taistelleelle Mea Ihanamäki-Pelkoselle tärkeä maadoittaja

Haluatko lukea artikkelin?