Me latinaa lukeneet ymmärrämme, että urbaani legenda kuuluu kaupunkimiljööseen. Niinpä Jurvassa ei voi syntyä mitään urbaania. Teoriassa olemme toki olleet kaupunkilaisia siitä asti, kun myimme itsenäisyytemme. Näin vain paperilla, käytännössä ihminen ei voi paljoa enempää maalla asua kuin Jurvassa. Jurvalaiset tarinat ovat aitoa agraaria legendaa.
Kansan suussa täällä elää monta tarua ja tarinaa. Ensimmäisen sellaisen kuulin viisivuotiaana. Tänne oli kaikkialta pitkä matka pölyisiä ja mutkaisia kuoppateitä. Kalajaisjärven kohdalla tie koukkasi vesirajassa, muutoin ajettiin tai poljettiin pitkiä metsätaipaleita. Miksi tänne syrjään oli niin pitkä matka? Siksi, että Jurvan rautatie oli palanut! Pikkupojalle rautatietulipalo oli ihme. Ei rauta voi palaa, ellei se ole puuta.
Kansan suusta kuulee ratapaloakin ihmeellisempää tarinaa. Kerrotaan, että Jurvassa on vaikuttanut melkoinen lapiosankari. Kyseinen legenda oli hyvin hyvin suuren perheen äiti ja haudankaivaja. Ilman häntä moni jurvalainen olisi jäänyt ilman viimeistä leposijaa. Ei ollut tavaton näky, jos näki hänet lapioimassa hautaa yksi lapsi selässä ja toinen lapsi vatsassa. Jälkipolvet eivät samaan ole yltäneet. Jo paappani haudan kaivoi kolme tai neljä miestä. Nyt haudat kaivaa kaivinkone.
Legendoja Kirkonkylältä ja Metsäkylästä
Kuulin hiljan legendan Haapalanmäeltä. Mäkeä kiipesi hevosen tai Zetorin vetämä p-tankki. Raitilla päivystävä poika juoksi ruuvaamaan tankin kraanan auki, ja eliksiirit valuivat pitkin Haapalanmäkeä.
Legendan mukaan koltiaisen älynväläys uutisoitiin lehdessä: ”Jurvassa on kehitetty uusi maantiepäällyste!” Samaa eliksiiriä levitetään nykyään vain pelloille. Sääli, hyvät liemet menevät hukkaan. Kiltit tankkimiehet! Tulkaa valuttamaan yksi tankillinen pitkin Larvapäänkujaa, pliis! Sitoisi pölyn paremmin kuin tiesuola.
Jurvalaisten poikasten saumaton yhteistyö toteutuu tarinassa, jossa klapikuorma etenee Kauhajoen tietä. Poikaporukka hyppää liikkuvan kuorman päälle ja alkaa nakella klapeja. Toinen porukka tiellä ottaa kopit ja juoksee puut talteen. Hevosen taakka laskee metrin. Hevoskuski toteaa hävikin menevän tositarpeeseen ja jatkaa pysähtymättä matkaa.
Viimeinen tarinani liittyy Metsäkylän Ruuraan. Tosin hän oli jo muuttanut kirkonkylälle naimisiin ja odotti toista lasta. Elettiin vuotta 1937. Raskaana oleva Ruura sai kyydin kuorma-auton lavalla Koskenkorvalle baptistien lähetysseuroihin. Lavalla istuva odottava äiti sai hengittää monta peninkulmaa pölyä ja keikkua sadoissa maantiekuopissa ja täristellä loputtomissa nimismiehenkiharoissa.
Ruuralla ei ollut kolehtirahaa, joten kolehtihaavin seilatessa kohdalle hän päätti antaa syntyvän lapsensa lähetyskolehdiksi. Taivas noteerasi päätöksen. Syntynyt ”kolehtityttö” purjehti 18-vuotiaana neljäkymmentä vuorokautta laivalla lähetystyöhön Japaniin kantaen omaa vauvaa (allekirjoittanut) sydämen alla.
Samuel Autio