Ajatellessani pyhäinpäivää tulevat mieleeni surevat lähimmäiseni. Samalla kertaan mielessäni Jesajan kirjan tekstiä: ”Särjettyä ruokoa hän ei muserra, ja suitsevaa kynttilänsydäntä hän ei sammuta.”
Me olemme surun ja vaikeuksien murtamia: meissä on sairautta ja uupumusta, meissä on syntiä ja katkeruutta, meidän uskomme on heikko ja epäilevä.
Mutta juuri tällaisia särkyneitä Jumala säälii, juuri meidän kaltaisiamme rakastaa hellimmin.
Kun Jumala lähestyy meitä Kristuksessa, meillä on lupa nostaa katseemme ylös, nousta kuin tuo särkynyt ruoko.
Raamatussa kerrotaan myös savenvalajasta, joka muovaa särkyneestä ruukusta uuden.
Kivun ja ikävän keskelle Jumalan parantava rakkaus tuo kestävän lohdun ja rauhan.
”Autuaita kaikki, murheen kuorman alla, autuaita murheen alla! Kristus itse kulkee heidän rinnallansa, siunaa lohdutuksellansa. Kuolleessaan murhettaan Kristus yksin kantoi, Isälleen sen antoi.” (VK 140)
Soili Anttila