Aurinko nousee kylmältä taivaanrannalta loistamaan kuin Pääsiäisaamuna. Kansaa vaeltaa kirkkoon. Vähitellen kirkko täyttyy. Tiivistetään penkeissä, niin kyllä kaikki sopivat, viimeisillekin löytyy paikka.
Messun aloittaa Kirkkokuoro sointuvalla laulullaan. Veisataan yhdessä.
Meille luetaan pyhäinpäivän ihania tekstejä Raamatusta, mieleen jää: ”Ei heidän enää tule nälkä eikä jano, eikä aurinko ole sattuva heihin, eikä mikään helle, sillä Karitsa, joka on valtaistuimen keskellä, on kaitseva heitä, ja johdattava heidät elämän vetten lähteelle, ja Jumala on pyyhkivä pois kaikki kyyneleet heidän silmistänsä.”
Me muistelemme pois nukkuneita rakkaitamme. Voimakkaasta saarnatekstistä otettiin käsiteltäväksi: ”Autuaita ovat rauhantekijät, sillä heidät pitää Jumalan lapsiksi kutsuttaman.” Rauha lähtee aina yksilöstä, meistä jokaisesta.
Sytytetään kynttilät kirkkovuoden aikana kuolleiden muistoksi. Kuullaan vainajien nimet, iät, kynttilät syttyvät. Saamme näin ajatuksissamme olla saattelemassa omaisia ja ystäviä heidän iäisyysmatkallaan.
Ehtoollismessun aikana odotetaan vain kutsua: ”Tulkaa, sillä kaikki on jo valmiina.”
Seurakunta nousee ja lähtee kohti alttaria. Sadat surevat haluavat kohtaamaan Kristusta, sadat pyytävät Pyhien yhteyttä: Tämä on Kristuksen ruumis, Kristuksen veri, sinun edestäsi annettu ja vuodatettu.
Kristus on meidät kasteessa ottanut omakseen. Hän käärii meidät viittaansa, kun lähdemme.
Ei voi kirkossa olla mitään suurempaa juhlaa.
Kristus ja syntinen ihminen kohtaavat toisensa. Armahdettuina lähdemme kotimatkalle.
”Me isänmaahan kerran, taas yhteen pääsemme, jos armon kerjääjinä Jeesusta seuraamme.”
Messussa mukana,
Soili Anttila