Neljäkymmentäviisi vuotta sitten tuleva aviomies ehdotti Marjo Ojalammille (os. Koivuniemi), että he piipahtaisivat ohikulkumatkalla Vaasassa Pyhän Marian kirkon raunioilla. Ne tekivät häneen lähtemättömän vaikutuksen.
– Olen aina ollut kiinnostunut historiasta. Koulukaverini muistelee, kuinka jo pikkutyttönä vein häntä leikkimään arkeologisia kaivauksia, Ojalammi kertoo.
Ojalammi ja hänen puolisonsa ovat molemmat varttuneet Jurvassa, ja nykyisin heillä on kesämökki Niemenkylässä. Muutama vuosi sitten he tekivät siellä remonttia.
Tarvikkeita piti hakea Vaasasta, ja matkalla Ojalammi muisti jälleen rauniokirkon. Hän halusi nähdä sen uudestaan.
– Silloin aloin tosissani pohtia, onko Vaasan palosta kirjoitettu ja minkä verran. Etsin tietoa sekä tavallisista kirjastoista että yliopistojen kirjastoista. Yllätyin tuloksesta.
Marjo Ojalammi
Kurikassa syntynyt ja Jurvan Koskimäessä varttunut, nykyisin Keravalla asuva kirjailija, kuvittaja, teologian maisteri ja terapeutti.
Tuorein psykologis-historiallinen romaani Tulen tytär – Vaasan palon polttava arvoitus (Bona Anima 2025) vie lukijansa vuoden 1852 Vaasaan.
Julkaissut niin romaaneja (Nälkäpeili, Iltasoitto, Sukupolvien sielujen sinfonia, Nokinen sydän), runoteoksia (Kun tuli tyyni, Ikäväni jokena virtaa, Sinun osaksesi tuli sininen lähtö), lastenkirjoja (Kirkkosiilit messussa, Kirkkosiilit jumalanpalveluksessa, Hilkka ja Metsänväki, Hilppa ja Vedenväki) kuin tietokirjoja (Tuskasta nousee aamu, Elävän leski).
Aiemmissa teoksissa on käsitelty esimerkiksi syömishäiriötä, sodan jälkiä ja hengellistä väkivaltaa.
Puolentoista vuosisadan mysteeri
Vaasan palo elokuussa 1852 tuhosi valtaosan kaupungista, ja palossa sai surmansa kuusi ihmistä. Tulipalo sai alkunsa turvepehkuvarastosta, mutta siihen johtaneen tapahtumakulun selvittämiseen mahtui mutka jos toinenkin.
Marjo Ojalammi löysi yhden paloa käsittelevän, alun perin ruotsinkielisen romaanin, mutta siinäkin itse tulipaloa lähinnä vain sivuttiin. Tieto- ja tutkimuskirjallisuus antoi vähän enemmän, muttei tarpeeksi.
Hän otti yhteyttä paikallishistorioitsija Pentti Sukseen, joka innostui hänen ideastaan. Suksi toimitti hänelle vuonna 2006 julkaistun tutkimusraportin, jossa yli puolitoista vuosisataa vanha mysteeri sai viimein todennäköisen selityksen.
– Sehän oli aivan mahtava raportti, sain siitä kirjalleni pohjan. Tässä vaiheessa tosin mietin vielä, kirjoittaisinko romaanin vai tietokirjan, Ojalammi kertoo.
Fiktio täyttää tiedon aukkoja
Ojalammi vietti paljon aikaa arkistoissa tutkimassa erilaisia palosta kertovia lähteitä, ja palaset alkoivat lopulta muodostaa varsin kattavan kuvan tapahtuneesta. Toisaalta osa tiedoista oli keskenään ristiriitaista.
– Päätin kokeilla kepillä jäätä ja alkaa kirjoittaa romaania. Se on siitä ihanaa, että tiedon aukkoja voi paikata kaunokirjallisella käsittelyllä. Halusin kuitenkin, että teoksella on vahva faktapohja.
Tulen tytär (Bona Anima 2025) on kahdessa aikatasossa liikkuva romaani, jossa historialliset faktat ja henkilöt ovat mahdollisimman todenmukaisia. Historiallinen näkökulma on nuorehkon karjapiian, joka leimattiin nopeasti palon sytyttäjäksi.
– Palon jälkeisenä päivänä senaatille kirjoitetussa raportissa syytettiin Aurénin talon piikaa. Myös Vaasan trivaalikoulussa opettanut Sakari Topelius kirjoitti Helsingfors Tidningarissa, että syyllinen on "muuan piika".
Häpeä ja syyllisyys puhuttelee
Kirjan toinen päähenkilö on kyseisen karjapiian kuvitteellinen jälkeläinen, jolle totuus Vaasan palosta alkaa selvitä vuonna 2006. Samalla hän saa selityksen häntä kalvaneelle, selittämättömälle syyllisyyden tunteelle.
Häpeä on teema, joka puhuttelee Ojalammia niin henkilökohtaisesti kuin ammatillisesti. Psykologia kiinnosti häntä jo nuorena. Keski-ikää lähestyessään hän kiinnostui teologian opinnoista.
– Sitä ennen olin tehnyt monenlaista, valmistunut merkonomiksikin. Meidän oli mieheni kanssa tarkoitus lähteä tekemään lähetystyötä, mutta hänen sairastumisensa muutti suunnitelmia.
Nuorena Ojalammi oli jättänyt lukion kesken, mutta nyt hän opiskeli ensin ylioppilaaksi, sitten teologian kandidaatiksi. Maisterivaiheessa mukaan tulivat pastoraalipsykologian opinnot.
Nykyisin Ojalammi tekee kirjoittamisen ohessa terapiatyötä omassa yrityksessään. Se on osoittanut hänelle muun muassa, kuinka yleisiä syyllisyyden ja häpeän tunteet ovat, etenkin naisilla.
Hänen mukaansa häpeä eroaa syyllisyydestä siinä, ettei tunne suoranaisesti kohdistu mihinkään. Se on ennemminkin olemus: ihminen kokee olevansa hävettävä. Kokemus voi siirtyä sukupolvelta toiselle.
– Sen kanssa olen itsekin joutunut kamppailemaan. En tiedä, liittyykö se pohjalaiseen kulttuuriin vai naisten kasvatukseen vai mihin. Joka tapauksessa en halua siirtää omalle tyttärelleni tunnetta, etten ole riittävä.
Tulen tytär ei ole Ojalammin ensimmäinen psykologis-historiallinen teos, eikä lähestymistapa ole sattumaa. Hän on aina ollut kiinnostunut nimenomaan ihmisestä.
On kiehtovaa ajatella, kuinka jokaisella ihmisellä on omanlaisensa psykologinen rakenne. Omat ajatukset itsestään ja maailmasta, menneestä ja tulevasta.
– Ihminen on mysteeri, jossa riittää aina ratkottavaa. Kirjallisuudessa on mahdollista päästä henkilöhahmojen pään sisälle. Juuri se on siinä kaikkein parasta, Ojalammi sanoo.
Lue myös: