Kun Marianne Koskimies-Envall pääsi eläkkeelle Pohjanmaan museosta Vaasasta vuonna 2010, hän halusi tehdä jotain sellaista, mistä on muillekin hyötyä. Hänelle oli kerääntynyt suuri määrä suvun kirjeitä ja valokuvia. Niiden pohjalta rakentui Pappiloissa kasvaneet -kirja. Kirja keskittyy Kyröjokivarren pappiloiden tarinoihin.
– Halusin kertoa, millaista elämä pappiloissa oli. Jätin pois teologiset kysymykset ja keskityin henkilöihin. Papin rouvat olivat usein oikeistolaisia, joten kirjassa on politiikkaakin.
Suuri kansallisuusaate alkoi myös jyllätä pappiloissa 1850-luvulla. Snellmanin päivänä vuonna 1906 Forsman käännettiin Koskimieheksi.
Koskimies-Envallin työtä helpotti se, että hänen suvustaan on koottu arkisto Kansallisarkistoon. Hän kävi myös jäljellä olevissa pappiloissa ja otti niistä kuvia.
Pohjanmaalle ei päästetty papiksi ketä tahansa. Kirkkoherroiksi haluttiin tuttuja pappeja. Siksi vahvat pappissuvut, kuten Koskimies ja Snellman, pitivät pintansa. Asiaan saatiin vahvistusta, kun kuningas määräsi, että pappina voi olla vain oman maan mies. Pohjalaiset tulkitsivat asian niin, että he hyväksyivät vain pohjalaisia pappeja.
Koskimies-Envallin isän isoisästä, Oscar Wilhem Forsmanista, tuli pahamaineisen Jurvan itsenäistyneen seurakunnan ensimmäinen kirkkoherra vuonna 1856. Hänellä oli hieman yksinäistä, sillä hän oli pitäjän ainut pappi.
– Hän halusi sellaisen paikan, jossa on todella tekemistä. Siksi hän tuli juoppojen ja tappelijoiden pariin, Koskimies-Envall kertoo.
Pappilassa elämä oli ulkopuolisen silmin vakaata ja rikasta, mutta todellisuus oli toinen. Papin lesken ja heidän lastensa kohtalo saattoi olla julmakin. Jos pappi kuoli ennen vaimoaan, ajettiin puoliso ja lapset pois pappilasta tai vaimo vihittiin uuden papin kanssa. Osa leskistä sai jäädä myös pappilan piharakennuksiin asumaan. Heitä saattoi olla niissä paljonkin, sillä sosiaaliturvaa ei parisataa vuotta sitten tunnettu.
– Papin kuolemasta alkoi vaimolla armonvuosi, joka kesti kirkkovuoden loppuun eli huhtikuun alkuun. Kerrotaan, että joskus vainajan kuolemasta ei kerrottu heti, mikäli se sattui maaliskuun lopussa. Vainajaa saatettiin pitää ikkunan edessä istumassa, jotta hänen uskottiin olevan yhä elossa.
HANNELE YLI-VIITALA
Lue koko juttu Marianne Koskimies-Envallin kirjasta keskiviikon 24. helmikuuta Jurvan Sanomista.
