”Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut? Minä huudan sinua avuksi, mutta sinä olet kaukana.”
Näin alkaa psalmi 22, joka luetaan kirkoissamme kiirastorstai-illan messun päätteeksi. Tuo psalmi kuvastaa sitä, kuinka yksin Jeesus jäi kaikkien oppilaitten hylättyä mestarinsa sen jälkeen, kun Jeesus oli vangittu. Teksti on täynnä epätoivoa, pelkoa ja tuskaa kiduttajien edessä.
Tunne Jumalan etäisyydestä on varmasti tuttu myös monille tämän ajan ihmisille. Meistäkin moni on huutanut Jumalaa avuksi ja kokenut jääneensä vaille vastausta. Tuntuu sille, että kukaan ei kuule, ei sitä kovaa huutoa, puhumattakaan hiljaisista huokauksista, joista papit aina puhuvat.
Jumala on jossain kaukana. Vai olisiko sittenkin niin, että se olemme me itse, jotka olemme ajautuneet kauaksi Jumalasta? Voiko olla, että me olemme arjessamme niin touhukkaita, että pikkuhiljaa siinä touhutessamme liikumme koko ajan etäämmälle, niin kuin mustikanpoimija pilvisenä päivänä vieraassa metsässä. Sellainen, joka aina paremmalle mättäälle kiirehtiessään unohtaa välillä pysähtyä ja oikaista selkänsä katsellakseen ympärilleen ja palauttaakseen mieleensä suunnat.
Silloin käy helposti niin, että sitten kun vihdoin on kotiin lähdössä, ei enää olekaan ihan varmaa, mihin suuntaan pitäisi lähteä. Ja metsässä saa kyllä huutaa, ääni ei kovin kauaksi kanna, eikä vastausta kuulu.
Nykyihminen ei tunne tarvitsevansa Jumalaa kovin usein. Lähes kaikista elämässä vastaan tulevista tilanteista me selviämme omin neuvoin, tai toisten ihmisten avustuksella. Emme odota Jumalan väliintuloa samalla tavalla, kuin ihmiset vielä muutamia sukupolvia sitten tekivät. Jumala on meille olemassa vain erikoistilanteita varten. Kaste, häät ja hautajaiset, eikä välttämättä enää niissäkään Jumalasta puhuta.
Meistä on tullut, ja vaikuttaa yhä enemmän tulevan, uskonnottomia. Uskonnoton ihminen ei tarvitse Jumalaa mihinkään. Hän osaa, hän pärjää kyllä.
Ja sitten kun joskus tulee se hetki, kun huomaamme tarvitsevamme Jumalaa, emme häntä löydä. Käy niin kuin minulle käy monesti kaupassa: Etsin sieltä jotain, josta en ole ihan varma mille se näyttää tai edes millaisten tuotteiden kanssa samasta hyllystä se voisi löytyä. Jos en vielä ihan varmaksi tiedä tuotteen nimeäkään, niin en uskalla mennä edes myyjiltä kysymään, vaikka he kyllä varmasti mielellään auttaisivat.
Ostos jää tekemättä, palaan kotiin todeten, ettei siellä kaupassa ollut. Kotonakin olen joskus etsinyt jotain ihan tuttua tavaraa, enkä ole löytänyt, kun olen etsinyt vaikkapa punavalkoista pakettia, ja sillä kertaa se olikin sinisessä pussissa. En löytänyt, vaikka se oli ihan lähelläni, kun en tiennyt, mitä etsiä.
Kaupassa pitäisi mennä rohkeasti kysymään henkilökunnalta tai toisilta asiakkailta apua. Tunnustaa oma epävarmuutensa ja se, ettei ole koskaan aiemmin tarvinnut tällaista asiaa etsiä. Tai että siitä on niin kauan, ettei enää muista, mistä se löydetään. Ja ihan samalla tavalla Jumalaa etsivän on hyvä pyytää apua silloin, kun tuntuu siltä, ettei häntä mistään löydy tai hänen vastaustaan kuulu.
Aina on heitä, jotka ovat vähän tutumpia aihepiirin kanssa, heitä, jotka ovat tottuneempia hänen kanssaan keskustelemaan. Heitä, joiden kanssa yhdessä voi etsiä Jumalaa ja kuulostella hänen vastauksiaan. Luultavasti heitä löytyy monien ihmisten lähipiiristä, mutta ainakin sitten seurakunnista, jotka kaikki ovat olemassa juuri sitä tarkoitusta varten: Rohkaisemassa ja auttamassa ihmisiä lähemmäs Jumalaa.
Siunattua pääsiäistä Sinulle ja kaikille läheisillesi. Kristus on ylösnoussut!
Jarkko Siekkinen
Jurvan kappalainen