Vuosia sitten eräs kouluikäinen lapsi kertoi murheellisena kerhon aikana, että hänen pitää lopettaa seurakunnan kerhossa kulkeminen kesken talven, kun vanhempiensa mielestä hänellä on liikaa harrastuksia. Kerho valikoitui poisjätettäväksi, koska se ei vanhempien mukaan hyödytä lasta tulevaisuudessa verrattuna hänen muihin harrastuksiinsa.
Olen tähän kommenttiin viimeisten vuosien varrella usein palannut. Olemmeko me aikuiset joskus hieman lyhytnäköisiä sen kanssa mikä hyödyttää, ja mitä se toisaalta kertoo meidän arvomaailmastamme. Ohjaammeko lapsiamme vain sellaisten asioiden äärelle, jotka mielestämme auttavat heitä kenties tulevaisuudessa menestymään työssään tai haaveilemmeko, että heistä tulee jonkin lajin huippuja ja kuuluisuuksia, ja saamme osamme siitä glamourista?
En voi olla ajattelematta, että samaan aikaan, kun vanhemmat maassamme ovat ohjanneet lapsiaan vähenevässä määrin seurakunnan toimintaan, on lasten ja nuorten pahoinvointi yhteiskunnassa lisääntynyt. Lapsilta jää pois hyvin tärkeä kokemus siitä, että he kelpaavat juuri sellaisina, kuin he ovat, ja että he saavat kasvaa rauhassa ilman vaatimusten paineita.
Puutarhurit alkavat näinä päivinä rapsutella maata ja pian alkaa istutustyötkin. Virren 490 neljäs säkeistö kuuluu: ”Mä taimi olen sun tarhassas ja varten taivasta luotu, sun armollisehen huomahas jo syntymästäni suotu.”
Taimi istutetaan maahan, sitä kastellaan ja se saa kasvaa auringon lämmössä omaan tahtiinsa juuri siksi kasviksi, kun mikä siitä on tarkoitus tulla. Itselleni tuo virren pätkä on tuttu lapsuudesta asti. Se on kertonut syyn, miksi olen, se on antanut elämäntarkoituksen ja se on kertonut, että minua hoivataan ja rakastetaan. Virren sanojen saattelemana on ollut hyvä kasvaa ja luottaa siihen, että kaikki on suuremmassa kädessä.
Mitä lapselle jää turvaksi, jos koko elämä rakentuu vain hyötyajatteluun? Jos koko ikänsä kasvaa arvomaailmassa, että hyödyttääkö tämä minua, jos kyllä, niin teen, jos ei, niin unohda. Valintani siis vaikuttavat siihen, mitä minusta tulee ja jos en pärjääkään, niin olen hyödytön? Raakaa ja julmaa ajattelua, jota nyt viestimme lapsille ja nuorille. Onko siis ihme, jos lapsemme ja nuoremme kokevat ahdistusta elämää kohtaan?
Kun voi laittaa turvan Jumalaan maailman huolten ympäröidessä, uskaltaa elää ja kohdata elämän iloineen ja myös sen haasteet ja kivut. Raamatun viesti on, että Jumala rakastaa tätä maailma ja luomaansa ihmistä.
Olisiko meillä kuitenkin syytä antaa taimelle mahdollisuus päästä varjostavien asioiden alta auringon lämpöön? Antaa hänelle mahdollisuus ojentaa kätensä lämmön suuntaan ja nauttia vain siitä, että olen. Ja samalla kuulla, että olen suuresti rakastettu. Itse ainakin haluaisin antaa jokaiselle lapselle tämän viestin elämän voimavaraksi.
Niin ja se hyötyajattelu, voisiko lapsi ja nuori hyötyä tästäkin asiasta elämässään? Ehdottomasti ehkä kaikkein eniten. Ihminen, joka kokee olevansa Jumalan rakkauden ympäröimä, on kykenevä mihin vain.
Annaliisa Liinamaa, nuorisotyönohjaaja