Usko

Koen yhteyden luojaan parhaiten luonnon keskellä. Harvoin koen sen ihmisten kesken. Kuulen, näen ja monesti koen jonkinlaisen ”vääränlaisuuden” uskovaisten keskuudessa.

Esimerkiksi kaikenlainen tuomitseminen, ihmisten jaottelu, lokerointi, hyljeksiminen, itsensä ylemmäksi asettaminen, tasa-arvoisuuden kyseenalaistaminen sen monissa muodoissa jne.

Monesti nämä asiat verhotaan ja kaavutetaan sillä, että puhutaan perinteiden arvostamisesta. Harvoin olen kuullut kerrottavan, mitä perinteiden arvostaminen oikeasti on, mitä se on parhaimmillaan? Enemmän olen kuullut, että ”näin on hyvä kuin on ennenkin ollut”. Sekö on se hyvä perinne? Kenelle?

En halua myöskään uskoa, että luojamme jakaa meidät kirkossa oikeistoon, keskustaan, vasemmistoon jne. En halua uskoa, että hän kavahtaisi kahta samaa sukupuolta olevaa alttarilla käsi kädessä. Rakkaudesta luojamme niin paljon puhuu. En halua uskoa, että luojamme tarkoitti meitä veisaamaan ja ylistämään heidän patsailleen, jotka käyttivät valkoista käsivarsinauhaa ja unohtamaan kokonaan ne toiset, ”väärän väristen” nauhojen kantajat.

En usko yleensäkään, että luojamme tarkoitti, että koskaan opettelisimme valmistamaan minkäänlaista asetta, jolla toinen ihminen tuhotaan. En myöskään usko almuihin, joilla lisätään muutama hetki kurjan ihmisen elämään, mutta ihmisen tekemiä maailman epätasa-arvoisia rakenteita ja hallintomuotoja pidetään samalla hyväksyttävinä, oikeina, kannatettavina. Niitä ei haluta kyseenalaistaa.

Luoja on lähelläni metsässä, järven, meren rannalla, taivaan kaaressa, auringonnousussa ja laskussa, linnun laulussa, muurahaispesän äärellä, vuodenajoissa, lapsen syntymässä, vanhuksen ja sairaan kuolemassa... Näin saa olla ja näin on hyvä ja näinkin se monilla meistä varmaan on. Entä se muu yhteys, se ihmisten välinen? Onko oikea vain se uskovaisten keskinen, se ”me taivaaseen menijät” usko?

Näine ajatuksiemme ja näiden pohdintojemme, tällaisen uskomme kanssa, me muut, mahdummeko, kelpaammeko? Meidän iso kirjamme nimittäin saattaa pölyyntyä jossain tai sitä ei edes ole. Me näemme luojamme uskomme siinä hymyssä joka on aina silmissä saakka, kädessä joka tarttuu käteen missä tahansa ja koska tahansa, katsoo tasan samalta tasolta, ketä tahansa, koska tahansa, missä tahansa. Taivaan käsittämätön sini, metsän humina, jokaisen kukan muoto, väri, kevään silmiä hivelevä vihreys, lintujen laulu. Se on ” iso kirjamme”, se ei ole ihmisen tekemä. Sitä kirjaa ei saa ihminen itsekkyydellään, itsekeskeisyydellään pilata, eikä sitä vain omaksi hyödykseen tulkita.

Kulkija