Lauri Hiipakkaa muistaen

Armeijan jälkeen olin pari kuukautta odottanut vastausta poliisikouluun pääsystä ja maleksinut Koivistonloukolla, kun äitee kauppareissullaan Hiipakassa oli nähnyt Laurin ja kysäissyt, että olisiko heillä sille meidän poijalle töitä. Siihen Lauri oli vastannut, että ”käske nyt sen poijan tulla käymään”.

Sain myymäläapulaisen paikan. Tuo käynti oli ratkaiseva koko loppuelämälleni. Poliisikouluun en sitten lähtenyt, kun Laurikin oli sitä mieltä ”ettei hän kyllä lähtisi”. Levykauppa oli kaupanteon runkona, mutta hieno oivallus Laurilta oli alkaa leikata vaahtomuovi määrämittoihin verhoilijain tarpeisiin ja loistava idea se, kun alettiin prässäämään kuvioitua keinonahkaa.

Ilmatoimiset verhoilu- ja kasausnaulaimet tekivät tuloaan. Innostuin niitten nastakaupasta ja siinä sivussa myös muista tarvikkeista, joita puusepät ja tehtaat tarvitsivat enenevässä määrin. Niille rakennettiin omat tilat ja minut Lauri valitsi tuon tarvikepuolen vastaavaksi.

Helapuoli oli kuitenkin vielä vaatimaton. Vetimistä ei myyty paljon muuta kuin messinkistä rengasvedintä hyllyköihin ja peilipöytiin. Tartti tehdä jotain. Istuimme Laurin autoon ja ajoimme Helsinkiin käyden läpi kaikki puhelinluettelosta löytyvät huonekaluhelojen maahantuojat. Kaksi raavasta miestä kun oli asialla, niin löytyihän niitä ja sorttimentti alkoi kasvaa.

Puhelimet olivat 1970-luvun alussa Jurvassa vielä automatisoimatta. Se oli ilon päivä, kun saimme telexin. Emme olleet enää tyystin veivipuhelimen varassa. Hyllyköitten valmistussarjat alkoivat olla mittavia. Kalusteiden lastulevyosat alettiin toimittaa tehdastoimituksina määrämittaan sahattuina. Tilaus käsitti jopa kymmenen - kaksikymmentä erikokoista levynpalaa per asiakas per tilaus.

Lauri hoiti itse nuo tilaukset eteenpäin levytehtaille istuen pitkät ajat päivästä telexin takana. Viesti kirjoitettiin pistekirjoituksella ensin paperiselle reikänauhalle, joka asetettiin koneen sivussa olevaan syöttölaitteeseen. Yksikään mitta ei saanut tilauksessa mennä väärin, mutta Laurilla ei ollut mitään vaikeuksia oppia hallitsemaan konetta ja konekirjoitusta, vaikka koulut olivatkin jääneet kansakouluun ja veistokouluun.

Kansakoulukin oli siihen aikaan vain neljä vuotta, jonka päälle oli kaksi vuotta vapaaehtoista jatkokurssia. Ihmetellä täytyy sitä, kuinka hän pystyi niin säännölliseen elämänrytmiin; kahdeksaksi töihin ja viideltä kotiin eli pystyi selvästi pitämään erossa työ- ja vapaa-ajan. Ikinä en nähnyt häntä iltaisin saatikka viikonvaihteessa ylitöissä. Kaupallista ajattelutapaa opin Laurilta, mutta tuota säännöllistä työaikaa en.

Lauri tapasi sanoa, että hyvänkin yrityksen elinikä on enintään viisikymmentä vuotta. Hiipakka Oy lähestyy muutamassa vuodessa seitsemääkymmentä. Hiipakka on Laurin vetämänä vuosikymmenet tuottanut mittavat verotulot kunnalle, valtiolle ja antanut työn ja toimeentulon sadoille ihmisille perheineen sekä välillisesti myös monelle sidosryhmälle.

Tuo viitisen vuotta kestänyt ajanjakso 1968–1972 Laurin kanssa on painunut syvälle mieleeni. Senkin jälkeen, kun aloin omilleni, poikkesimme silloin tällöin toisillamme muistelemassa menneitä. Eipä olisi silloin aikanaan voinut arvata, kuinka suuri merkitys elämälleni on ollut sillä Laurin vastauksella äitini kysymykseen työpaikasta: ”käske nyt sen poijan tulla käymään”.

Lämmöllä muistaen rehtiä, oikeudenmukaista, huumorintajuista, luotettavaa, avointa ja vaatimatonta Lauria, jonka ansiot ovat jääneet piiloon syystä, että hän systemaattisesti kieltäytyi kaikista huomionosoituksista ja esilläolosta. Neuvoksen arvonimen hankkijoita ja maksajia olisi hänelle kyllä riittänyt.

En usko liioittelevani, kun sanon, että Lauri on ollut tämän paikkakunnan hyvinvoinnille sen merkittävin ihminen sen tähänastisessa historiassa.