Vapaudesta ja vastuusta

Viimeaikaiset keskustelut ja tapahtumat ovat saaneet miettimään omaa kuolevaisuutta. Sitä, miten kohti esiripun sulkeutumista haluaisi kulkea ja missä silloin olla. Saappaat jalassa -äkkilähtöjä ei suoda kaikille.

Asioiden pohdiskelu oman navan kautta ja kuvastimeen katsoen tuo lähelle niin vanhusten hoivan kuin hädänkin. Miltä tuntuu, jos lakanat vaihdetaan neljän viikon välein ja vuorokaudessa saa kolme vaippaa? Vahingon tullen voidaan joustaa, mutta kiitosta ei lisätyöllistämisestä luonnollisestikaan heru. Avun saaminen voi kestää niin pitkään, että toivoisit kuolevasi siihen nöyryytykseen.

Mitä sitten, kun et enää ole tuottava ja hyödyllinen? Mitä sitten, kun olet vain kuluerä, taakka, loppusijoitettu?

Mitä sitten, kun olet muiden armoilla?

Ei se entinen neljä sukupolvea saman katon alla -mallikaan niin herkkua ollut, mutta toran rinnalla se tarjosi turvaa. Varmistaen, että eri-ikäiset eivät vieraantuneet toisistaan. Ihmiselon eri vaiheet olivat normiarkea.

Mitä kaupungistuneemmaksi yhteiskunta muodostuu, sitä vähemmän taloissa on mummon tai papan asuttamia päätyjä. Sitä enemmän on kotiteatterineliöitä, musiikkihuoneita ja miesluolia. Tilaa itsensä kehittämiselle.

Haluaisiko edes mummo tai pappa saman katon alle jälkikasvunsa kanssa? Elämäntyyli on yksilöllistynyt. Sinkkutaloudet rokkaavat. Meillä on omat elämät.

Nyt, kun on saatu pää auki, pitää puhua ja pohtia. Nostaa epäkohdat esille muutenkin kuin tulevien vaalien takia. Hoivakotitapaukset ovat jäävuoren huippua. Meillä on vastaavasti kotihoidossa suoranaista heitteillejättöä. Säästö- ja kiiresyistä.

Pitää olla vapaus puhua. Kenenkään asioiden oikean laidan tuntevan suuta ei saa tukkia.