Tervetuloa taas kotiin

Mikä nuorena kävi tylsäksi ja ahdistikin, tuntui nyt tervetulleelta. Näin kuvailee Jurvaan takaisin muuttanut Mea Ihanamäki-Pelkonen tuntemuksiaan tässä lehdessä julkaistussa haastattelussa silloisesta ja nykyisestä asuinpaikkakunnastaan. Kyse on siis yhdestä ja samasta paikasta, Jurvasta.

Moni meistä tietää paremmin kuin hyvin, mitä Ihanamäki-Pelkosen sanoihin sisältyy. Se on se outo kotiseuturakkaus, joka voi vielä pitkänkin erossaolon jälkeen leimahtaa liekkiin ja jonka vietäväksi on vain jollain tavalla heittäydyttävä.

Toisille se tarkoittaa pysyvää paluuta sinne, mistä on joskus lähtenyt ja mennessään vielä julistanut, että tänne en koskaan tule takaisin. Toiset taas pyrkivät lievittämään kaipuutaan hankkimalla takaisin ensin pienen palan menneisyydestään. Se voi olla kesäasunto tuttujen maisemien lähettyviltä. Asunto, josta salakavalasti voi alkaa muodostua se pysyvä sija.

Ihmisen mieli on jossain määrin kummallinen. Järkisyiden, kuten työpaikan ja turvaverkoston lisäksi juurilleen palaamiseen liittyy runsaasti sellaisia syitä, joita ei järjellä voi vain mitenkään selittää.

Se, mikä kotiseudussa silloin aikoinaan ärsytti ja näytti enemmän kuin ummehtuneelta, tuntuukin myöhemmin kotoisalta ja oikealta. Se tuntuu rehelliseltä ja aidolta paikalta, jossa saa elää juuri niin kuin on oppinut. Puhua leveää murretta, tulla täysin ymmärretyksi ja olla omien heimolaistensa joukossa.

Se on se tunne, että jokin vain tuntuu erilaiselta, kun on maailmalla vietettyjen vuosien jälkeen palannut takaisin.

Tervetuloa myös te muut maailmalla tuulia nuuhkivat. Täällä on hyvä olla!