Hoivaa vai horjuntaa

Kotihoidon voimavarojen riittävyys on yksi mieliä kuumentavista kestopuheenaiheista Suomessa. Palveluja on jo vuosikaudet siirretty laitoksista kotiin. Osin epäonnnistuen, josta esimerkkinä vuodeosastoilla pitkäänkin makuutetut vanhukset. Osastolle tai käytävälle on jääty, kun kotona ei ole ketään odottamassa eikä lähes ympärivuorokautista hoivaa ole kotiin pystytty järjestämään.

Vanhustenhoidon ja -hoivan kipupiste on siirtynyt kotihoitoon. Tarpeiden laajuutta ei riittävän painokkaasti mietitty silloin, kun alettiin kauniisti puhua mahdollisuudesta asua mahdollisimman pitkään omassa kodissa. Kotihoidon resursseja ei ole lisätty riittävästi säästöpaineiden alla.

Väkisinkin toisinaan tulee mietittyä, että on vain odotettu omaisten hoitavan.

Isommissa kaupungeissa on turvauduttu ostopalveluiden käyttöön. Apua on haettu muun muassa ruuhka-aikoihin sekä poissaoloja paikkaamaan. Asiakkaalla alkaa olla karusellitunnelma, kun pahimmillaan joka käynnillä on eri hoitaja, ja naamat muutenkin vaihtuvat tiuhaan.

Kaupungin kassasta on yksityisiltä toimijoilta tehdyillä ostoilla viilletty huomattavasti isompi siivu kuin omia kotihoidon työntekijöitä palkkaamalla. Usein ei kuitenkaan ole ollut vaihtoehtoja: työntekijöitä on ollut vaikea saada. Miksiköhän? Työn vastuullisuutta, kiirettä ja yleistä kuormittavuutta ajatellen palkka raahaa perässä. Ilman lisiä ei 2 000 euron nettotuloja saavuteta. Harva haluaa tehdä illat, yöt ja pyhät töitä saadakseen enemmän rahaa. Tehdään, kun on pakko. Mutta tekevätkö seuraavat sukupolvet?

Ettei meillä jälleen kerran olisi muutama ammattiryhmä, joka ansaitsisi enemmän arvostusta ja sitä myöden parempaa palkkaa? Kannustus näkyy myös työn laadussa.

>>>>>>> Stashed changes