Kolumni: Totta kai jään lapseni kanssa kotiin

Viime vuoden elokuussa perheeseemme syntyi uusi ihminen. Lapsi on ensimmäisemme.

Vauva muutti elämässämme enemmän tai vähemmän kaiken. Ja tämä kaikki on ollut meille uutta.

Muistan, miten keskussairaalan perhehuoneessa kätilö näytti minulle, että vastasyntyneen takapuolen peseminen onnistuu kääntämällä lapsi toisen ranteen päälle, kas näin.

Kun toistin saman perässä, käännös tuntui pieneltä ihmiskunnalle, mutta jättimäiseltä minulle. Olin juuri tullut isäksi ja käsittelin ensimmäistä kertaa lasta, jonka päässä oli vielä aukileita. Minulla ei ole ollut esimerkiksi pikkusisaruksia hoidettavana.

Kymmenen viime kuukauden aikana olen saanut todistaa erilaisia oivalluksia. Esimerkiksi konttaamaan lapsi oppi, kun totesi, että nurmikolla ryömiminen ei ollut yhtä tehokas etenemistapa kuin parkettilattialla. Vauvauinnissa taas sukellusrefleksistä siirryttiin joku tovi sitten suurieleiseen keuhkojen täyteen vetämiseen.

Seuraavat puoli vuotta aion keskittyä tulevien kehitysvaiheiden seuraamiseen. Jään perjantaina kesälomalle ja sen jälkeen hoitovapaalle. Päätimme jo raskausaikana, että minäkin jään jossain vaiheessa kotiin hoitamaan lasta.

Kerron kuitenkin nyt salaisuuden: teen tämän suureksi osaksi itseni takia.

Sen lisäksi, että ajattelen kotiin jäämisen olevan tasapuolista ja palvelevan lasta sekä parisuhdetta, ajattelen sen olevan valtava palvelus minulle itselleni. Tilaisuus jäädä vapaaehtoisesti työelämästä sivuun voi olla vaikka ainoa seuraavaan 40 vuoteen.

Pidän selvänä, että eläkejärjestelmämme ehtii rattoisasti romahtamaan ennen kuin alan olla siinä iässä, että se alkaisi palvella minua. Minulla siis kyllä riittää vielä vuosia työelämässä.

Ehkä suurinta motivaatiota hoitovapaalle jäämiselle ovat kuitenkin tuoneet ne lehtijutut, joita on kirjoitettu saattohoidossa olevista ihmisistä. Elämänsä loppumetreillä ihmiset ovat siinä tilassa, että he tutkivat omaa sydäntään syvältä. Nämä ajatukset ovat jääneet mieleen.

Kuolinvuoteellaan harvemmin kukaan miettii, että voi kun olisi tehnyt vähän enemmän töitä. Päinvastoin, yleisin murhe on se, että voi kun olisi viettänyt enemmän aikaa omien lasten ja läheisten kanssa.

Tämän ohjeen olen yrittänyt pitää elämässä matkassa enkä muita ohjeita halua muillekaan antaa.

Viime vuosina on ollut paljon puhetta siitä, miten Suomessa tehdään liian vähän töitä. Työuria pitäisi pidentää alusta, keskeltä ja lopulta.

Valtiovalta on ollut varmasti hyvällä asialla, mutta puhetavassa oli muutama vuosi sitten paikoin kolkko sävy. Ihmisen roolina nähtiin olla tuottava eikä paljon muuta. Hiljattain taas yksi yritysjohtaja hehkutti, miten hän tekee viikossa 80 tuntia töitä ja samaan suuntaan pitäisi muunkin Suomen kulkea. Tärkeintä on talous.

Itse ajattelen, että nykyinen työelämä on mahdottoman monella työpaikalla nykyään niin kuluttavaa, että pausseja kannattaa pitää, jos niihin tulee mahdollisuus. Niiden avulla moni pysynee pidempään työkykyisenä veronmaksajana.

Ihmiset, muistakaa myös levätä ja olkaa läheistenne kanssa. Tavataan työasioissa taas ensi vuonna.

Jarmo Panula, Jurvan Sanomien päätoimittaja