Kolumni: Päivää, Jurva!

Tervehdys teille, arvoisat jurvalaiset. On upeaa saada tulla tekemään töitä kanssanne.

Olen Jurvan Sanomien uusi toimittaja. Aloitin viime maanantaina ja ensi töikseni myöhästyin vartin, kun luotin Google mapsiin. Se ohjasi minut lumisen puupinon viereen ja julisti, että ”määränpääsi on vasemmalla”. No ei ollut.

Olen syntynyt Tampereella lehtimiesperheeseen. Äiti varoitteli viimeiseen saakka ryhtymästä toimittajaksi ja ehdotteli kampaajan, tuomarin tai lentäjän ammattia. Äidilläni oli liikuttavan luja luottamus taitoihini.

Toimittajaksi ajauduin kuitenkin. Hurahdin Kaustisen festivaaleilla pohjalaismieheen, ja päätin hakea täältä kesätöitä. Opiskelujeni jälkeen sain riemukseni vakituisen paikan Vaasa-lehden Seinäjoen toimituksesta. Silloin juttuja hakattiin kirjoituskoneella, teleprintti sylki suttuisia kuvia, tupakka kärysi, ja toimitussihteeri oli maailman napa.

Suomi eli tuolloin, 1980-luvun lopulla, huikeaa nousukautta. Toimittajia kestittiin ahkerasti emmekä koskaan sylkeneet lasiin. Pitkäksi venähtäneiden iltojen vastapainoksi teimme myös rajusti töitä. Levikkialue oli laaja ja lehtikilpailu Ilkan kanssa ankara.

Opin myös uusia sanoja. ”Sulla menee lykky jalaas”, huusi työkaverini. ”Sitten tuli sellaanen häihäräppy”, selitti toinen. Poliisi selitti pokkana, että kolari oli sattunut ”Murroonoikoosella”. Järviseutulainen avustaja alkoi luetella hankalannimisen pianistin nimeä: ”No ensin tulee ree...” . Kirjoitin paperille, että ree, ja ajattelin, että hulluja nämä pohjalaiset.

Hulluna pitämäni sakki alkoi kuitenkin ajan mittaan tuntua yhä enemmän omalta heimoltani.

Kasvoin Seinäjoella aikuiseksi ja opin samalla rakastamaan tätä työtä ja teitä pohjalaisia jurrikoita. Työpaikkani vaihtui aikanaan Pohjalaisen päätoimitukseen Vaasaan. Vaikka rannikkokaupunki ei koskaan tuntunutkaan omalta, työ oli mieluisaa ja työkaverit mainioita.

En tule Jurvaan takki auki. Haluan tehdä nöyrästi töitä teidän lukijoiden toiveita kuunnellen.

Teillä on oma, komea lehti, josta sietää olla ylpeä. Teen kaikkeni, että lehti säilyy sellaisena, jota olisi kotoisa lukea ja jota voi rinta rottingilla esitellä kenelle tahansa.

JAANA-STIINA ALA-KORPI, toimittaja