Kolumni: Jurva-tatuointia hakemassa

Viime vuodet olen kuunnellut puheita maaseudun kehittämisen ja elävänä säilyttämisen tärkeydestä. Siitä, kuinka koko Suomi tulee pitää asuttuna. Kuinka kylät elävät ja sykkivät asukkaidensa tahdissa.

Vielä enemmän on tullut nähtyä todellisia tekoja toimivan maaseutuelämän vahvistamiseksi. Kylillä tehdään vuosittain miljoonia talkootunteja yhteisen hyvän eteen. Rakennetaan laavuja, kunnostetaan luontoreittejä, remontoidaan kylätaloja, järjestetään monenlaisia tapahtumia, pidetään tarinatuokioilla huolta viihtyisyydestä. Tekemisen kirjo ja kekseliäisyys tuntuu tulevan ehtymättömästä lähteestä. Eikä hyvien ideoiden muokkaus ole varastamista vaan parastamista.

Yhteistä eläväisille kylille on, ettei hyvän odoteta tulevan jostain ylhäältä annettuna vaan sitä luodaan itse. Omin voimin tai hankkeilla, mutta aina yhteistyössä ja uusia avauksia etsien.

Tuloksia syntyy, jos niitä tosissaan halutaan. Eikä aina tarvita läjäpäin euroja. Kylämaisemaa on edullista kohentaa roskia keräämällä ja viikatetta heiluttamalla.

Kaiken keskiössä ovat ihmiset. Kylähenki. Innostuneisuus. Heittäytyminen. Tietynlainen tekemisen vimma. Halu pitää huolta omasta yhteisöstä. Halu säilyttää oma kylä kartalla. Toisinaan tekemiseen ajaa toki myös tietty näyttämisen palo: ”Kyllä meidän kylällä osataan. Teillä ei tätäkään taida olla?”

Tulee olemaan äärimmäisen mielenkiintoista päästä sukeltamaan jurvalaiseen elämänmenoon. Mikä täällä sytyttää, mistä ollaan ylpeitä, miten on selvitty ja selvitään muuttuvassa maailmassa? Miten kehitystarpeita viedään eteenpäin? Ovatko keskusteluyhteydet kunnossa tai mitä niiden parantamiseksi voidaan tehdä?

Tämä kaikki positiivisessa hengessä, sillä nykyiset vesilasimyrskyt ovat energiasyöppöjä. Tappelemalla ei tule kuin mustelmia. Tatuoikaa Jurva mieleeni ja sydämeeni – saatte ikuisen ystävän ja puolestapuhujan.

Marjut Haapanen, toimittaja

>>>>>>> Stashed changes