Kolumni: En kerro tätä vielä jurvalaisille

Rakas päiväkirja, olen tehnyt toimittajan töitä täällä Jurvassa nyt puolisen vuotta. Sinä aikana olen tehnyt paikkakunnasta muutaman huomion, jotka ajattelin nyt kirjata muistiin. En niitä kuitenkaan vielä kehtaa paljasjalkaisille jurvalaisille esitellä, ettei mene tulokkaalla ihan metsään. Pidetään nämä toistaiseksi vain meidän välisinä.

Ensinnäkin minua viehättää suuresti jurvalaisten tapa puhua kylistään. Lähes kaikkien kylien nimiin on tunnuttu liittävän varmuudeksi mukaan kylä-sana, jotta varmasti tiedetään, minkä kokoluokan asutuskeskittymästä puhutaan.

On Harjunkylä, Niemenkylä, Metsäkylä ja niin edelleen. Eihän tällaista systemaattisuutta missään muualla harrasteta.

Välillä olen tosin ihmetellyt, mikä kunkin kylän virallinen nimi on. Yhdellä kylällä toimii Jyryn kyläyhdistys, mutta paikalle ajetaan Jyrynkyläntietä. Tainuksen kyläyhdistyksen nettisivuilla toivotetaan tervetulleeksi Tainuskylään. Ehkä jurvalaiseen luonteenlaatuun kuuluu, että molempi parempi.

Toisekseen, minulle sanottiin pian Jurvaan saapumiseni jälkeen, että ei sitä puusepänteollisuutta nyt niin kannata hehkuttaa. Alaspäin on mennyt, ei siinä ole mitään hehkutettavaa.

Vinkki ei ollut minusta oikea. Täällähän ollaan hirveän mielissään, kun lehti kertoo, että pääministerillä on Niemenkylässä rakennettu sohva, ja ranskalainen taiteilija haluaa levittää jurvalaista veistotyyliä muualle Eurooppaan. Vaikka alaspäin on menty, ei paikkakunnan hienointa perinnettä pidä ruveta kuoliaaksi vaikenemaan. Sitä paitsi ilmassa on ollut viime aikoina paljon positiivisia merkkejä.

Kolmantena haluan kirjata muistiin ensimmäisen jalon päätelmäni jurvalaisista. Se liittyy ilmiöön, jossa esimerkiksi pappilan lastenrieha vetää paikalle puoli pitäjää ja Niemenkylässä saadaan kasaan satapäin lahjatukkeja, kun nuorisoseurantaloon pitää uusia laudoitus. Täällä tunnutaan kerääntyvän mielellään yhteen ja tehdään yhteisiä voimanponnistuksia.

Ajattelen ilmiön juontuvan sukupolvien takaa. Vielä muutama vuosisata sitten paikkakunta oli pelkkä erämaakylä, joka sijaitsi täydellisen korpimaan keskellä. Naapuripitäjiin kulki vain vaikeakulkuisia juntuja. Jurvalaisten on pitänyt nähdä vuosisatojen varrella moneen arkiseen asiaan enemmän vaivaa kuin monien muiden.

Kuolleetkin piti kiikuttaa aluksi hautaansa Laihialle. Peltoja varten on pitänyt kuivata pari järveä. Ja edelleen Jurva on kartalla tietyllä tavalla yksinäinen piste, josta on menetetty viime vuosikymmeninä palveluita naapuripitäjiin.

Tällaiset asiat tiivistävät yhteisöä. Kun monien perusasioiden hoitamiseen täytyy pitkin vuosisatoja nähdä vaivaa, se tuo luonteeseen sisua ja vetää ihmisiä yhteen. Vähän työläämmätkin hommat täytyy saada hoidettua omin päin, yksin tai naapureiden kanssa.

Ehkä tästä syystä väki kerääntyy niin mielellään yhteen, kun pitäjässä järjestetään Jurva160-juhlia tai kun paikallislehden pihalla otetaan trullikuvia. Ja ehkä tästä syystä väki painaa somessa tykkää-nappulaa kaikista innokkaimmin juuri silloin, kun lehti tuo esiin toisten jurvalaisten ponnistuksia ja menestystä.

Mutta tätä päätelmää en ihan vielä kehtaa jurvalaisille esitellä. Jätetään se vielä tänne päiväkirjaan.

Jarmo Panula, Jurvan Sanomien päätoimittaja