Valmistuessani yliopistosta päässäni pyöri vain yksi kysymys: mitä seuraavaksi?
Etsin vastauksia kaikkialta, keksin villejä vaihtoehtoja tulevaisuudelleni uudelleen ja uudelleen, mutta lopputulos oli aina sama: Minulla ei ollut tietoakaan siitä, millaista elämäni tulisi olla.
Eräänä päivänä päätin lähteä tapani mukaan kävelylle. En tiennyt, minne olin menossa tai mitä etsin, mutta minulla oli hyvin vahva tunne siitä, että jotain erikoista tapahtuisi. Tuo tunne piti paikkansa.
Tapasimme toisemme sattumalta, väkijoukon keskellä. Tunsin taivallisen tuoksun - se oli kuin häivähdys kallista parfyymiä, ehkä vieläkin huumaavampi. Se oli täydellisen pehmeä sekoitus katajaa, mustikoita, villikukkia ja jouluista pakkasilmaa.
Sitten näin hänet. Hän oli pukeutunut violettiin silkkimekkoon ja hänen kaulassaan oli erikoinen koru, joka muodostui 19 tähdestä.
En ollut koskaan nähnyt niin kaunista tyttöä! Pitkät, taipuisat hiukset, hieman kalpeat, rusoposkiset kasvot, pieni nenä, vadelmanpunaiset huulet ja kaikkein kauneimpana hänen silmänsä – kaksi syvänsinistä järveä joihin voisi upota. Tuo vaaleaverikkö näki ihastuksesta hölmistyneen ilmeeni ja jatkoi hihitellen matkaansa. En tiedä miksi, mutta päätin seurata häntä.
Tunsin innostuksen nousevan kehossani voimakkaammin, kuin koskaan aiemmin. Olin hullaantunut tuosta tuntemattomasta kaunokaisesta. Hän käveli viehkeästi kuin tanssija, ja jokainen hänen liikkeensä oli kuin suoraan baletista.
Tuijotin hänen paljaita jalkojaan, enkä huomannut, että olin eksyksissä ja kaukana kotoa. Jäin huomiotta joksikin aikaa, sillä hän ei katsonut taakseen, ennen kuin olin ainoa ihminen hänen takanaan. Silloin hän pysähtyi, kääntyi ja kysyi:
“Miksi seuraat minua?”
En tiennyt vastausta. Hän sai minut hämmentymään. Katselin hermostuneena ympärilleni.
“En tiedä.”
“Älä sitten tee niin. En voi sietää ihmisiä, jotka häiritsevät minua ja tuhlaavat aikaani.”
Hän alkoi kävellä hyvin nopeasti. Oli uskomatonta, että vaikka hänen askeleensa olivat yhtä pehmeät ja soljuvat, en saanut häntä kiinni, vaikka juoksin niin kovaa kuin pystyin. Tajusin, että kadottaisin hänet. Huusin hänen peräänsä:
“Hei, muukalainen! Odota minua. Kerron, miksi seuraan sinua.”
Hän pysähtyi. Menin lähemmäksi ja sanoin:
“Olet uskomattoman kaunis nainen. Minne tahansa oletkin menossa, anna minun tulla mukaasi.”
“Kuka olet?”
“Nimeni on Roman.”
Hän nojautui minua kohti ja kuiskasi korvaani:
“Minä olen Suomi... Enkä ole kuka tahansa nainen. Olen suurenmoisen maan henki ja mahtavien ihmeiden luoja. Saat tulla mukaani, jos tahdot. Mutta sinun täytyy seurata tiukkoja sääntöjä. Suostutko siihen?”
“Kyllä”, minä vastasin, ilman epäilyksen häivääkään.
“Ensinnäkin, jos haluat pysyä matkassani, sinun täytyy olla ahkera ja sinnikäs. En voi sietää laiskuutta. Lisäksi sinun täytyy noudattaa sääntöjäni ja kunnioittaa perinteitäni. Arvosta sitä, mitä sinulle annan. Puhutko suomea?”
“Valitettavasti en”, myönsin.
“Se hankaloittaa tilannetta. Entä ruotsia?”
“En.”
Ilmeeni muuttui surulliseksi. Hän huomasi sen ja piristi minua:
“Älä huoli. Onneksesi osaan hyvin englantia. Olen kiltti ja antelias, joten annan sinulle mahdollisuuden todistaa olevasi seurani arvoinen. Emme tunne toisiamme juuri ollenkaan, joten sinulle ei ole montaa työpaikkaa vapaana. Voin tarjota vain yhtä työtä. Oletko työskennellyt koskaan kasvihuoneissa?”
Vastaukseni oli jälleen sama – en. Aloin vihata tuota sanaa, mutten voinut valehdellakaan katsoessani noihin isoihin, kauniisiin silmiin.
“Et siis tiedä mitään tomaateista, kurkuista tai paprikoista.”
“Olet oikeassa. Mutta haluaisin oppia. Olen kuulemma hyvä oppimaan uusia asioita.”
“Uusia asioita?” hän hymyili. “Oletpa hassu. Selvä, vien sinut aivan erityiseen paikkaan – minun paikkaani. Sinne, missä sydämeni on. Sinulla on tasan yhdeksän kuukautta aikaa todistaa olevasi sanojesi mittainen mies. Toivottavasti olet valmis täysin uudenlaiseen elämään! Näen käsivarsistasi, että olet melkoinen prinsessa mieheksi – et ole tainnut tehdä fyysistä työtä koskaan ennen!”
Tunsin punastuvani. Häpesin heikkouttani.
“Kultaseni”, hän sanoi pehmeällä äänellä, “Sinun ei tarvitse olla häpeissäsi, sillä näen sydämeesi, ja tiedän, että mielesi on aito ja vilpitön. Olet hyvä ihminen, ja näen, että kaipaat muutosta elämääsi. Tulehan ja anna kätesi. Vien sinut erityiseen paikkaan. Siellä voit aloittaa uuden elämäsi.”
Hän otti kädestäni kiinni, ja tunsin hänen ihonsa olevan jääkylmä. Se tuntui erikoiselta.
Vielä erikoisemmalta tuntui yhtäkkiä ympärillemme ilmestynyt luminen pyörremyrsky. Se pyöri yhä nopeammin, ja huomasin, etteivät jalkani enää koskettaneet maata.
Me olimme ilmassa, matkalla jonnekin.
Roman Zavydovskyi
Kirjoittaja on kotoisin Ukrainasta ja hän on työskennellyt tänä vuonna Nyystin puutarhalla. Tekstin on suomentanut Hanna Kettula. Tarinan toinen osa julkaistaan lehdessämme myöhemmin.