Karulla tavalla rapistuneet talot innostavat seikkailemaan. Tunnelmallisilla kuvilla haetaan huomiota tai jaetaan iloa sosiaalisessa mediassa. Tarkasti tunnistettavat kohteet saattavat kuitenkin joutua ilkivallan kohteeksi.
Sosiaalisen median keskusteluryhmissä moititaan avoimesti, miten väärin on päästää vanhoja arvokiinteistöjä tai muita taloja huonoon kuntoon. Omistajia moititaan piittaamattomuudesta ja arvellaan sukuriitojen olevan rapistumisen takana. Keskustelijat ihmettelevät, miksi valtio tai kunnat eivät pelasta vanhoja rakennuksia.
Keskustelussa esiintyy myös haikailua vanhoihin aikoihin ja uppoutumista omiin muistoihin. Moni haaveilee ostavansa vanhan rakennuksen esimerkiksi kahvilaksi, mikäli vain olisi varaa.
Kurikan kaupunki myy mielellään halvallakin vanhoja kiinteistöjä. Yleisessä keskustelussa osa pitää hyvänä, että rakennukset vaihtavat omistajaa, mutta osa purnaa pilkkahinnoista. Jotta vuosia tyhjillään olleesta rakennuksesta saa käyttökelpoisen, pitää sille tehdä melkoisesti muutoksia ja se vaatii ostajalta sekä aikaa että rahaa.
Mielipiteen jakaa myös se, pitäisikö vanha talo säilyttää entisellään, jotta sen tunnearvoa ei pilattaisi. Vanhat muistot jarruttavat uusien luomista.
Niin kutsutun Turun taudin kaltaista epidemiaa kukaan tuskin toivoo omalle kotiseudulleen, eivätkä betoninaapurustot ole esteetikkojen mieleen. Unelmoidaanko 50 vuoden päästä 1970-luvulla rakennettujen liikerakennusten säilyttämisestä?
Vanhat rakennukset jäävät tyhjilleen, kun kunnioitus muiden mielipidettä kohtaan on omia unelmia voimakkaampi. Hölmöltä tuntuvasta ideasta on moni yrittäjä onnistunut rakentamaan kannattavan vetonaulan pieneenkin kylään.