Kristityn kamppailu syntiä ja maailman houkutuksia vastaan on elinikäinen taistelu. Elämän kolhut tuovat mukanaan epäonnistumisen tunteita, olipa kyse sitten suruista, sairauksista tai murhetta omista epäonnistumisista, jotka iskevät meitä arkaan paikkaan.
Tässä vaiheessa tekee mieli päästä pakoon jonnekin, pois ihmisten silmistä, kun sanoja ei yleensä löydy – tilalle jää vain hiljainen huokaus, jonka toivoisi jollakin tapaa jonkun kuulevan. Juuri silloin, heikkoina ja epäonnistuneina, meillä on lupa astua Isän eteen.
"Hän huutaa minua avukseen, ja minä vastaan hänelle, minä olen hänen tykönänsä, kun hänellä on ahdistus; minä vapahdan hänet ja saatan hänet kunniaan" (Psalmi 91:15). Kristukseen uskovalla on oikeus katsoa kaikissa elämän olosuhteissa yksinomaan Kristukseen ja Hänen lupauksiinsa.
Jumalan Sana on täynnä vakuutuksia siitä, ettei Herra hylkää epäonnistunutta. "Eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat" (Matteus 9:12). "Ennen kuin he huutavat, minä vastaan; heidän vielä puhuessaan minä kuulen" (Jesaja 65:24).
Kaikki riippuu siis Jumalan armosta, joka vaikuttaa uskon kautta kasvua. Kristuksen voima vaikuttaa parhaiten meissä silloin kun tunnemme itse olevamme kaikkein heikoimmillamme ja epäonnistuneet pahiten.
"Minun armossani on sinulle kyllin; sillä minun voimani tulee täydelliseksi heikkoudessa" (2. Korinttilaiskirje 12:9). Juuri noilla epäonnistumisten hetkillä Jumala ottaa meidät käteensä ja alkaa työstämään meitä kokoon niin kuin savenvalaja kokoaa saviastiaa.
Paavali, meidän pakanoiden käännyttäjä ymmärsi tämän parhaiten ja kertoi olevansa mielistynyt heikkouteen, että Kristuksen voima asettuisi häneen asumaan… ”sillä kun olen heikko, silloin minä olen väkevä” (2. Korinttilaiskirje 12.). Rukoilkaamme siis epäonnistumisten ja epätoivon hetkillä: Herra, ota ja muokkaa minut, siihen väkevään työhön johon olet minut kutsunut!
Kyösti Koivuniemi