Suomessa tuhannet ikäihmiset jonottavat hoivapaikkaa. Osa odottaa kuukausia, jopa yli lain salliman ajan. Kotihoidon käynnit ovat lyhentyneet, kriteerejä kiristetty ja henkilöstö venyy äärirajoille. Samaan aikaan väestö ikääntyy vauhdilla. Yhtälö on kestämätön.
Erityisen huolestuttavia ovat toistuvat uutiset hoivan laiminlyönneistä. Hoivakodeissa on paljastunut puutteita perushoidossa, hygieniassa ja lääketurvallisuudessa. Kaikki yksiköt eivät toimi näin, mutta jo yksikin vakava tapaus on liikaa. Ikäihmiset ovat usein täysin riippuvaisia muiden avusta. He eivät itse pysty valvomaan oikeuksiensa toteutumista. Siksi yhteiskunnan velvollisuus on sitäkin suurempi.
Sote-uudistuksessa vastuu sosiaali- ja terveyspalveluista siirrettiin kunnilta hyvinvointialueille. Käytännössä valtio säätää lait, määrittää mitoitukset ja velvoitteet, mutta rahoitus on tiukkaa ja alijäämiä paikataan säästöillä. Hyvinvointialueilla ei ole verotusoikeutta, joten ne ovat täysin riippuvaisia valtion budjettiratkaisuista. Vastuu on siirretty, mutta liikkumavara on rajallinen.
Kun rahoitus ei vastaa todellista tarvetta, seuraukset näkyvät suoraan arjessa. Hoivapaikkoja ei avata riittävästi, vaikka tarve kasvaa. Henkilöstöä ei saada tarpeeksi, ja työn kuormittavuus lisää riskiä virheisiin ja uupumiseen. Ostopalveluja käytetään, mutta samalla osa julkisesta rahasta päätyy suurille terveysjäteille. Keskustelu pyörii rakenteissa ja hallinnossa, vaikka kysymys on lopulta inhimillinen: saako hoivaa tarvitseva vanhus oikea-aikaista ja laadukasta hoitoa?
Ikäihmisten hoiva ei ole menoerä, josta voidaan leikata loputtomasti. Se on mittari sille, millainen yhteiskunta haluamme olla. Jos vanhus joutuu odottamaan kuukausia paikkaa ympärivuorokautiseen hoivaan, jos kotihoidon käynti kestää kymmenen minuuttia ja jos henkilöstömitoituksesta tingitään säästösyistä, järjestelmä ei toimi. Laiminlyönnit eivät synny tyhjästä – ne syntyvät kiireestä, resurssipulasta ja jatkuvasta epävarmuudesta.
Ratkaisu vaatii rehellisyyttä. Väestön ikääntyminen on tiedetty vuosikymmeniä. Rahoituksen on vastattava todellista palvelutarvetta. Henkilöstömitoituksen on oltava riittävä ja pysyvä, ei poliittinen pelinappula. Julkisten varojen käytön on oltava läpinäkyvää, jotta varmistetaan, että rahat menevät hoivaan – eivät hallinnollisiin rakenteisiin tai kohtuuttomiin voittoihin.
Ikäihmiset ovat rakentaneet tämän maan. He ansaitsevat turvallisen, arvokkaan ja laadukkaan hoivan. Nyt tarvitaan päätöksiä, jotka turvaavat sen – ei selityksiä siitä, miksi siihen ei ole varaa.
