Tässä matkakertomus Hiipakan Jussin kanssa viisikymmentä vuotta sitten tekemästäni ensimmäisestä ”oikeasta” ulkomaanmatkasta. Aikaisemmin emme Jussin kanssa kumpainenkaan olleet ulkomailla Uumajaa tai Haaparantaa kauempana juuri käyneet.
Oli tullut aika avartaa maailmankuvaamme ja lähteä vähän edemmäksikin katsomaan, löytyisikö jostain jotakin sopivaa ja uutta hankittavaa pohjalaisten huonekalutehtaiden tarpeisiin. Elettiin 70-lukua. Helsinkiläisen matkatoimiston kautta tehtiin järjestelyt ja hankittiin liput Milanon kevätmessuille. Lento meni hienosti ja perille hoteliin pääsimme iltamyöhään.
Aamulla jo ennen seitsemää heräsimme kovaan ulkoa kuuluvaan meteliin. Agib-hotellimme henkilökunta oli päättänyt juuri sinä päivänä mennä lakkoon ja raahanneet pihalle kymmenkunta tyhjää öljytynnyriä, joita hakkasivat voimiensa takaa puukalikoilla.
Tajuntaamme iski kerralla se, että nyt ollaan kaukana pois tutusta ja turvallisesta jurvalaisympäristöstä. Lakosta huolimatta aamiainen tarjoiltiin normaalisti hotellin ravintolassa. Ennen noutopöytään menoa nostin käden pystyyn ja tilasin meille konjakit.
Tarjoilija katsoi vähän pitkään ja aivan kuin vähän paheksuenkin tilaustamme tuohon aikaan päivästä, mutta meillä oli syy tilauksellemme. Olimme nimittäin saaneet varman tiedon siitä, että ulkomailla saa helposti ruuasta pöpöjä, mutta konjakki tappaa ne.
Plättyjä mansikoilla ja kermavaahdolla
Niinhän se päivä lähti somasti käyntiin ja pirteinä lähdimme tutustumaan valtavan Fiera di Milanon messuantiin. Koko päivän kävelyn jälkeen illansuussa alkoi todella hiukoa ja oli aika lähteä etsimään sopivaa ruokapaikkaa.
Kierreltyämme Milanon tuomiokirkon eli Duomon aukiolla ja siitä lähtevällä Galleria-ostoskadulla vastaan tuli mielestämme vaatimustasoamme vastaava ruokapaikka. Eikä se ollutkaan mikään ihan tavallinen lounasruokala, vaan La Scala-ooppera ja sen ravintola. Sinne! Maksoi, mitä maksoi!
Mitä sitten söimme: paistetut perunat vasikanleikkeellä ja päälliseksi plättyjä mansikoilla ja kermavaahdolla. Kyllä maistui ja taas jaksoi seuraavaan päivään.
Merkittävä rooli jäi piiloon monelta
Mammuttikoosta huolimatta messuilta löytyi kovin vähän meitä kiinnostavaa huolimatta siitä, että kilometrien mittaisten käytävien varrella löytyi vieri vieressä valtavat määrät erilaisten yritysten näyttelyosastoja.
Mutta, kyllä reissu maksuun ajan kanssa tuli. Löysimme nimittäin pakkausteippitehtaan Nastri Adessivi Stampatin, jonka teipeillä pohjalaiset kodinkalusteet teipattiin vuosikausia siitä eteenpäin. Toisena löytönä olimme innoissamme paineilmalla toimivista veistoraudoista. Wiikin Heikki sai koekappaleen testattavaksi, mutta toi heti seuraavana päivänä takaisin saatesanoin ”ei mitään virkaa”.
Onneksi pakkausteippi pelasti ja reissukulut tulivat aikaa myöten katetuiksi, eli ei ollenkaan mikään turha reissu.
Meillä oli Jussin kanssa monta vuotta yhteistä työtaivalta, ja vaikka hän edusti työnantajapuolta, ei hän sitä koskaan tuonut esiin, eikä korostanut. Vaatimattomana luonteena Jussi ei piitannut julkisuudesta jääden varmasti tuntemattomaksi monelle jurvalaisellekin huolimatta kymmenien vuosien merkittävästä roolistaan pohjalaisen huonekaluteollisuuden menestykseen ja työstään sen hyväksi.
Lämmöllä Jussia muistaen,
Arvo Mikkola
